Tanssia elokuvissa

Kuluneen viikon leffafestivaalit pääkaupungissamme veivät minut tanssisalilta istumaan, mutta tanssiaiheelta en välttynyt tälläkään kertaa.

Elokuva First Position on balettiaiheinen dokumentti, joka seuraa nuorten tanssijoiden valmistautumista Yhdysvaltojen merkittävämpään tanssikilpailuun. Katsoja liikuttui, ilahtui ja jännittyi tanssijoiden mukana. Elokuva herätti myös hyvällä tavalla ajatuksia siitä, miten vanhempien ja valmentajien tulisi toimia lasten kanssa, kun haaveena on menestys ja ura. Viisas ystäväni kiteytti elokuvan jälkeen: Lapsi tarvitsee valmentajaltaan kannustavaa kuria ja peräänantamattomuutta, vanhemmiltaan rakkautta ja tukea. Kun lapsi riittää sellaisenaan vanhemmilleen, ei valmentajan ajoittainen tiukkuus tai kilpailupaine muserra.

Tanssiaiheisia elokuvia löytyy runsaasti, mainitsen tässä muutaman suosikkini. Vuosi sitten samaiset filmifestivaalit toivat näyttämölle Slavik Kryklyvyystä kertovan Ballroom Dancerin. Suosittelen myös lajimme ulkopuolelta tulevia tutustumaan.

Ehdoton suosikkini tanssielokuvien rintamalla on Wim Wendersin Pina. Näin tuon aikoinaan 3D muodossa, jossa kaikkensa antavat tanssijat tulivat kirjaimellisesti iholle.

Lapsuuteni idolit tulivat Hollywoodista, sieltä juontaa myös lapsuuteni suosikit Laulavat Sadepisarat ja huikea 70-luvun versio Wizard of Ozista: The Wiz.

Mikä on sinun mielestäsi paras tanssileffa?

Ja ensimmäiseinä hidas valssi, olkaa hyvä!

Kolme päivää sitten sain tekstarin: "Voisitko harkita tanssikisojen juontamista?" Olin jo luvannut, siis itse aktiivisesti tarjonnut apuani aluekilpailujen järjestämiseen, ja nyt tämä yllättävä pyyntö. Mietin hetken, mutta vain hetken. Luvattu mikä luvattu. "Joo, onnistuu, mutta saatan tarvita pikakoulutuksen."

Hyppäsin pöydän taakse kesken iltapäiväkilpailujen. Eihän tämä nyt niin vaikeaa pitäisi olla. Juontajakollega oli jo aamusta asti pitänyt tunnelmaa yllä ja meininki oli kiihkeimmillään. Ja todella. Pöytä täynnä lippulappusia, oikealta satelee printtejä, takana kuhistaan ja puhelimet pärisevät. Kenkätarkastukseen (shoe inspection?) pitäisi komentaa ulkomaalaisia. Ai, Juniori, lapsi, yksi kaksi, avoin alaluokka, missä lista, ja montako paria on lattialla. Kenen vuoro, missä? "Seuraavaksi tulinen tango." Kuka täällä oikein hoitaa asioita. Tee sinäkin jotain. Aikataulun muutos, pari sataseitsemänkymmentä öö kaksi juryn juttusille. Erä kaksi. Missä on se lista. Kuka kopioi? Missä ollaan menossa? Mikä meininki? Quickstep?

Pikkuhiljaa aloin päästä rytmiin. Paperit rupesivat järjestymään. Kaaos sai ymmärrettäviä muotoja. Lopulta olin valmis astumaan ääneen. Lausuin juhlallisesti kollegalle, että nyt hän voisi poistua takavasemmalle ja häipyä menoihinsa, homma hoituu. Olin valmis.

Loppukisan juonnot hoitelin ihan yksin. Ei siinä mitään. Jotain pikku juttuja jäi vaivaamaan. Sitä en kyllä ymmärrä, että miten minulta jäi huomaamatta, että eräänkin lapsinuorisokaksibeeceen voittajien palkinnot jäivät jakamatta, kun kiirehdin jo seuraavaan luokkaan. Muutama vierasperäinen nimi taisi tulla vedettyä melko suurpiirteisesti, ja taisinpa kerran komentaa "senioritanssijoita" line-uppiin. Rollaattorit vaan sievästi riviin odottamaan. Ja ehkä pari muuta pikku bugia, mutta enimmäkseen taisi mennä ihan hyvin. Ainakin omasta mielestäni. Ja eikä kukaan tullut ainakaan kasvotusten haukkumaan. Kukaan ei kuollut, ei edes loukkaantunut, (ellei nyt joku senioriyksiluokan tanssija tai naapurimaan voitokas edustaja, jonka nimen väärin lausuin). Siis taidankin olla synnynnäinen juontaja, parkettien sulohuuli, äänijänteiden kuningas.. Nojoo. Suoriuduin. Aikataulustakaan ei oltu myöhässä kuin vartti, lopussa tuskin sitäkään.

Niin että, kun Volta päättää järjestää 20-vuotiaan historiansa ensimmäiset alueelliset, kansalliset, tai kansainväliset kisat, niin juontajaksi lupautuva voi pyytää minulta konsultaatiota, jos juontokiireiltäni ehdin.

Aihetta juhlaan

Kävin katsomassa juhlatiloja ja suunnittelemassa tarjoiluja kuukauden päästä juhlittavia Voltan 20 v. synttäreitä varten. Tapaamani henkilökunta oli sydämellistä ja tilat näyttivät meille sopivilta. Täytyy toivoa, että tilaisuuteen tulee mukava joukko juhlijoita. Perustajajäsenten kutsut vielä laittamatta ja muutama muukin homma auki.

Ihan kuin ois laps ja joulu tulossa.

Treenaamisesta

Minä rakastan treenaamista. Sitä, kun hetken lämmittelyn jälkeen hiki alkaa virrata otsalta ja huomaan, kuinka arjen ärsyttävä hälinä on vain pieni hiekanhitunen dyynillä. Sitä, kun olen yksin tai parini kanssa salilla ja koen olevani oikea tanssija. Tai sitä kun juoksen oikein kovaa, jalat rullaavat kuin olisin nousukiidossa taivaisiin ja tunnen olevani elossa.

Rakastan treeniohjelmia, suunnittelua ja asioiden jäsentelyä. Kun harjoittelen yksin, annan itselleni ohjeita kuin valmentaja konsanaan. Kehun ja huomauttelen. Koen että kehittyäkseni minun tulee muuttaa harjoitteita säännöllisesti, jotten rutinoidu liikaa. Jotta voin löytää uutta, jotta minun on helpompi mennä mukavuuskuplastani sinne toiselle pelottavalle puolelle, jota en tunne.

Minulla on vilpitön usko siihen, että fiksusti harjoittelemalla oppii mitä vaan. Innostuin lisää, kun löysin ohjeen siitä, kuinka voi treenata punnerruksia niin, että kuuden viikon harjoittelun jälkeen jaksaa vetää 100 punnerrusta. Netistä löytyy myös vastaavia saitteja vatsalihaksille ja ties mille.

Löysin uskostani kuitenkin epäilyksen siemenen, kun juttelin notkean tanssiystäväni kanssa. Kehuin hänen spagaatiaan ja totesin, että minulta ei moinen onnistu. Totesin, että vaikka olen harjoitususkovainen, niin omia mahdollisuuksiani tietynlaisen notkeuden suhteen epäilen. Harrastin joogaa seitsemän vuotta ja vaikka notkistuin hurjasti, niin tietyt jäykkyydet olivat ja pysyivät. Järkeni sanoo, ettei nelikymppinen taivu enää pitkittäis tai poikittaisspagaatiin. Ystäväni on sattumalta personal trainer, joka totesi tiukkaan sävyyn "kyllä taivut", neuvoi ohjeet venyttelyyn (jotka tuntuivat heti hirmu hyviltä) ja sanoi: "Venyttele 10min/ päivä, niin kuuden viikon jälkeen spagaatti menee".

Aika hurja lupaus. Pakkohan tuota on kokeilla.

Sormet sanoo soo soo soo, kengän kangat töps töps töps

Edistystä: luokittelen toissapäivänä siirtyneeni vasta-alkaja-tasolta jokin muu aloittelija -tasolle. Tuunasin nimittäin itse tanssikenkiäni! Nyt on lattarikenkien koroissa keittiön pöydän ääressä rakkaudella liimatut ja sähköteipillä viimeistellyt nahkatöpsäkkeet. Tanssivat jalat ja Ykän treenisalin lattia hyväksyivät lisävarustelun yksimielisesti. Suosittelen!

Kisaamisen ilo ja kurjuus

Avattiin sitten kisakausi viikonloppuna pitkähköksi venyneen kesätauon jälkeen. Edellisenä iltana huomasin yllättäen, että jonkinlainen jännitys puski pintaan. Tuli myös ajatuksia tyyliin, ketähän siellä on kisaamassa ja hävitäänköhän me niille yksille jne. Ajatusten mukana tuli tunteita tyyliin, ärsyttävää jos hävitään niille yksille, ja muuten sitten pakko voittaa ne toiset. Ajatusten ja tunteiden risteillessä tajusin äkkiä tilanteen ja tyytymättömyyteni siihen. Tämä on juuri sitä, mistä en pidä kisaamisessa. Se tuo liian helposti pikkumaisen ja pienen ihmisen esille minussa itsessäni, ja se aiheuttaa tyytymättömyttä. Päätin ajatella toisin, korjata ajatteluani. Palautin mieleeni syyn, miksi ylipäätään tanssin (se tuo iloa). Ja miksi ylipäätään kisata (se on tanssin tuomista näkyväksi, yksityisestä sfääristä jaettavaksi). Tanssikilpailut ovat ensisijaisti tanssin harrastajien julkinen kavalkaadi. Katsokaa, tässä me olemme, näin me tanssimme. Se tuo meille iloa ja se näkyy näin.

Kilpaileminen on muoto, joka ilmeisesti sopii kilpailuyhteiskuntaamme. Se on osa sitä ihmisyyttä mitä tänä päivänä elämme. Jos haluaa elää yhteiskunnassa, ihmisten kanssa, on jossain määrin sopeuduttava niihin muotoihin joita se sallii ja tukee. Mutta se ei tarkoita sitä, että muotoja ei voisi soveltaa parhaaksi katsomalla tavalla. Ei tarvitse alistaa omaa ihmisyyttään ahneelle ja syrjivälle kilpailumentaliteetille, jos kokee sen ahdistavaksi. Muodot eivät ole ikuisia ja ne sallivat sisäisen uudelleenmäärittelyn.

Tulivat sitten kisat. Paikalla oli tuttuja ja tuntemattomia. Moni tuli moikkaamaan ja kyselemään, missä olimme olleet kun ei ollut näkynyt. Kertoilimme puolin ja toisin kuulumisia. Tanssilattiallakin oli kivaa. Oli mukava tanssia parhaan kykynsä mukaan ja huomata, että se mitä lattialla tapahtuu, kommunikoi niiden ihmisen kanssa, jotka olivat sillä hetkellä katsomon puolella. Ja, tunnustan, mukavalla tavalla jännitävää oli myös katsoa, mihin oma tanssi sinä päivänä, niissä kisoissa, niiden tuomarien arvion mukaan riittäisi.

Ehkä kyse on painotuksesta. Jos kisaamisessa ykkösjuttu on kisaaminen: oman tanssin (persoonan? egon?) vastakkainasettelu ja paremmuuteen pyrkiminen toisten suhteen, tuo se mukanaan ikäviä lieveilmiöitä. Pieni ihminen saa voimaa ja tulee etualalle. Jos taas muistaa itse keskittyä olennaiseen, ja mielestäni olennainen on ilo, tuottaa se - tadaa - lisää iloa. Kyse ei ole muodoista, vaan siitä, miten niitä käytetään. Niin, onhan se kiva menestyä, kukapa siitä ei tykkäisi, mutta jos siinä olisi kaikki, niin aika vähän se olisi.

Huojuu, ei huoju

Kyllä se spiral nyt sitten kotona onnistuu. Se sama, joka huojui eilen armottomasti ja armotta Merimelojien majalla.

Mikä seuraavista on syynä:

• jalassa korkojen sijaan villasukat
• jalkojen alla laminaatti ja vieressä aivan liian lähellä maton reuna
  
• asenteena "kunhan pyörähdän", ei "nyt sen on onnistuttava"
• tv:n kajo ja ulkona putoavat räntärukkaset
  
• jokin muu, mikä?