Tanssiparini lopetti tanssin, joten säännöllinen sooloharjoitteluni nostaa päätään. Alkuun yksintreenaamisesta ei meinaa tulla mitään, kun kaikille saa olla selittelemässä, miksei tanssimme enää jatku.
Olen hämmentynyt siitä, että osa suhtautuu minuun niin, kuin molemmat jalkani olisivat amputoitu. Onhan se niin, että paritanssissa tanssitaan pareittain ja jos on nainen, on sopivan miespuolisen tanssijan löytäminen haastavaa (joidenkin kommentoijien mielestä jopa mahdotonta). Mutta silti.
Kun pääsen treenaamaan huomaan pian yhden asian, joka ei ole muuttunut: Yksin tai parin kanssa, tanssi tekee minut onnelliseksi. Tunnen vilpitöntä, puhdasta onnea kun tanssin. On kuin olisin vastarakastunut. Dance ohjelmaa katsoessani mietin tätä paljon. Moni tanssija kommentoi, että tanssii siksi, koska siten he voivat ilmaista tunteitaan. Mietin silloin, että olenko vähemmän tanssija, koska en koe asiaa noin. Minulla ei ole ollut ongelmia ilmaista tunteitani verbaalisesti, joten tanssi ei ole ollut minulle se ainoa kanava prosessoida tunteita.
Minulle tanssi on joka kerta matka toiseen maailmaan. Maailmaan, jossa saan tuntea kuplivaa iloa riippumatta siitä, mikä tunnetila minulla oli päällä kun astuin pukuhuoneeseen.
Siksi näet minut salilla vastaisuudessakin treenaamassa paritanssia riippumatta siitä, että minulla ei ole paria.
