Sormet sanoo soo soo soo, kengän kangat töps töps töps

Edistystä: luokittelen toissapäivänä siirtyneeni vasta-alkaja-tasolta jokin muu aloittelija -tasolle. Tuunasin nimittäin itse tanssikenkiäni! Nyt on lattarikenkien koroissa keittiön pöydän ääressä rakkaudella liimatut ja sähköteipillä viimeistellyt nahkatöpsäkkeet. Tanssivat jalat ja Ykän treenisalin lattia hyväksyivät lisävarustelun yksimielisesti. Suosittelen!

Kisaamisen ilo ja kurjuus

Avattiin sitten kisakausi viikonloppuna pitkähköksi venyneen kesätauon jälkeen. Edellisenä iltana huomasin yllättäen, että jonkinlainen jännitys puski pintaan. Tuli myös ajatuksia tyyliin, ketähän siellä on kisaamassa ja hävitäänköhän me niille yksille jne. Ajatusten mukana tuli tunteita tyyliin, ärsyttävää jos hävitään niille yksille, ja muuten sitten pakko voittaa ne toiset. Ajatusten ja tunteiden risteillessä tajusin äkkiä tilanteen ja tyytymättömyyteni siihen. Tämä on juuri sitä, mistä en pidä kisaamisessa. Se tuo liian helposti pikkumaisen ja pienen ihmisen esille minussa itsessäni, ja se aiheuttaa tyytymättömyttä. Päätin ajatella toisin, korjata ajatteluani. Palautin mieleeni syyn, miksi ylipäätään tanssin (se tuo iloa). Ja miksi ylipäätään kisata (se on tanssin tuomista näkyväksi, yksityisestä sfääristä jaettavaksi). Tanssikilpailut ovat ensisijaisti tanssin harrastajien julkinen kavalkaadi. Katsokaa, tässä me olemme, näin me tanssimme. Se tuo meille iloa ja se näkyy näin.

Kilpaileminen on muoto, joka ilmeisesti sopii kilpailuyhteiskuntaamme. Se on osa sitä ihmisyyttä mitä tänä päivänä elämme. Jos haluaa elää yhteiskunnassa, ihmisten kanssa, on jossain määrin sopeuduttava niihin muotoihin joita se sallii ja tukee. Mutta se ei tarkoita sitä, että muotoja ei voisi soveltaa parhaaksi katsomalla tavalla. Ei tarvitse alistaa omaa ihmisyyttään ahneelle ja syrjivälle kilpailumentaliteetille, jos kokee sen ahdistavaksi. Muodot eivät ole ikuisia ja ne sallivat sisäisen uudelleenmäärittelyn.

Tulivat sitten kisat. Paikalla oli tuttuja ja tuntemattomia. Moni tuli moikkaamaan ja kyselemään, missä olimme olleet kun ei ollut näkynyt. Kertoilimme puolin ja toisin kuulumisia. Tanssilattiallakin oli kivaa. Oli mukava tanssia parhaan kykynsä mukaan ja huomata, että se mitä lattialla tapahtuu, kommunikoi niiden ihmisen kanssa, jotka olivat sillä hetkellä katsomon puolella. Ja, tunnustan, mukavalla tavalla jännitävää oli myös katsoa, mihin oma tanssi sinä päivänä, niissä kisoissa, niiden tuomarien arvion mukaan riittäisi.

Ehkä kyse on painotuksesta. Jos kisaamisessa ykkösjuttu on kisaaminen: oman tanssin (persoonan? egon?) vastakkainasettelu ja paremmuuteen pyrkiminen toisten suhteen, tuo se mukanaan ikäviä lieveilmiöitä. Pieni ihminen saa voimaa ja tulee etualalle. Jos taas muistaa itse keskittyä olennaiseen, ja mielestäni olennainen on ilo, tuottaa se - tadaa - lisää iloa. Kyse ei ole muodoista, vaan siitä, miten niitä käytetään. Niin, onhan se kiva menestyä, kukapa siitä ei tykkäisi, mutta jos siinä olisi kaikki, niin aika vähän se olisi.

Huojuu, ei huoju

Kyllä se spiral nyt sitten kotona onnistuu. Se sama, joka huojui eilen armottomasti ja armotta Merimelojien majalla.

Mikä seuraavista on syynä:

• jalassa korkojen sijaan villasukat
• jalkojen alla laminaatti ja vieressä aivan liian lähellä maton reuna
  
• asenteena "kunhan pyörähdän", ei "nyt sen on onnistuttava"
• tv:n kajo ja ulkona putoavat räntärukkaset
  
• jokin muu, mikä?

Parittomana vaan ei onnettomana

Tanssiparini lopetti tanssin, joten säännöllinen sooloharjoitteluni nostaa päätään. Alkuun yksintreenaamisesta ei meinaa tulla mitään, kun kaikille saa olla selittelemässä, miksei tanssimme enää jatku.

Olen hämmentynyt siitä, että osa suhtautuu minuun niin, kuin molemmat jalkani olisivat amputoitu. Onhan se niin, että paritanssissa tanssitaan pareittain ja jos on nainen, on sopivan miespuolisen tanssijan löytäminen haastavaa (joidenkin kommentoijien mielestä jopa mahdotonta). Mutta silti.

Kun pääsen treenaamaan huomaan pian yhden asian, joka ei ole muuttunut: Yksin tai parin kanssa, tanssi tekee minut onnelliseksi. Tunnen vilpitöntä, puhdasta onnea kun tanssin. On kuin olisin vastarakastunut. Dance ohjelmaa katsoessani mietin tätä paljon. Moni tanssija kommentoi, että tanssii siksi, koska siten he voivat ilmaista tunteitaan. Mietin silloin, että olenko vähemmän tanssija, koska en koe asiaa noin. Minulla ei ole ollut ongelmia ilmaista tunteitani verbaalisesti, joten tanssi ei ole ollut minulle se ainoa kanava prosessoida tunteita.

Minulle tanssi on joka kerta matka toiseen maailmaan. Maailmaan, jossa saan tuntea kuplivaa iloa riippumatta siitä, mikä tunnetila minulla oli päällä kun astuin pukuhuoneeseen.

Siksi näet minut salilla vastaisuudessakin treenaamassa paritanssia riippumatta siitä, että minulla ei ole paria.