Avattiin sitten kisakausi viikonloppuna pitkähköksi venyneen kesätauon jälkeen. Edellisenä iltana huomasin yllättäen, että jonkinlainen jännitys puski pintaan. Tuli myös ajatuksia tyyliin, ketähän siellä on kisaamassa ja hävitäänköhän me niille yksille jne. Ajatusten mukana tuli tunteita tyyliin, ärsyttävää jos hävitään niille yksille, ja muuten sitten pakko voittaa ne toiset. Ajatusten ja tunteiden risteillessä tajusin äkkiä tilanteen ja tyytymättömyyteni siihen. Tämä on juuri sitä, mistä en pidä kisaamisessa. Se tuo liian helposti pikkumaisen ja pienen ihmisen esille minussa itsessäni, ja se aiheuttaa tyytymättömyttä. Päätin ajatella toisin, korjata ajatteluani. Palautin mieleeni syyn, miksi ylipäätään tanssin (se tuo iloa). Ja miksi ylipäätään kisata (se on tanssin tuomista näkyväksi, yksityisestä sfääristä jaettavaksi). Tanssikilpailut ovat ensisijaisti tanssin harrastajien julkinen kavalkaadi. Katsokaa, tässä me olemme, näin me tanssimme. Se tuo meille iloa ja se näkyy näin.
Kilpaileminen on muoto, joka ilmeisesti sopii kilpailuyhteiskuntaamme. Se on osa sitä ihmisyyttä mitä tänä päivänä elämme. Jos haluaa elää yhteiskunnassa, ihmisten kanssa, on jossain määrin sopeuduttava niihin muotoihin joita se sallii ja tukee. Mutta se ei tarkoita sitä, että muotoja ei voisi soveltaa parhaaksi katsomalla tavalla. Ei tarvitse alistaa omaa ihmisyyttään ahneelle ja syrjivälle kilpailumentaliteetille, jos kokee sen ahdistavaksi. Muodot eivät ole ikuisia ja ne sallivat sisäisen uudelleenmäärittelyn.
Tulivat sitten kisat. Paikalla oli tuttuja ja tuntemattomia. Moni tuli moikkaamaan ja kyselemään, missä olimme olleet kun ei ollut näkynyt. Kertoilimme puolin ja toisin kuulumisia. Tanssilattiallakin oli kivaa. Oli mukava tanssia parhaan kykynsä mukaan ja huomata, että se mitä lattialla tapahtuu, kommunikoi niiden ihmisen kanssa, jotka olivat sillä hetkellä katsomon puolella. Ja, tunnustan, mukavalla tavalla jännitävää oli myös katsoa, mihin oma tanssi sinä päivänä, niissä kisoissa, niiden tuomarien arvion mukaan riittäisi.
Ehkä kyse on painotuksesta. Jos kisaamisessa ykkösjuttu on kisaaminen: oman tanssin (persoonan? egon?) vastakkainasettelu ja paremmuuteen pyrkiminen toisten suhteen, tuo se mukanaan ikäviä lieveilmiöitä. Pieni ihminen saa voimaa ja tulee etualalle. Jos taas muistaa itse keskittyä olennaiseen, ja mielestäni olennainen on ilo, tuottaa se - tadaa - lisää iloa. Kyse ei ole muodoista, vaan siitä, miten niitä käytetään. Niin, onhan se kiva menestyä, kukapa siitä ei tykkäisi, mutta jos siinä olisi kaikki, niin aika vähän se olisi.
Hienoa että tuon ymmärtää varhain. Minulla ei mennyt kuin 20 vuotta astellessani itselleni kilpailullisia tavoitteita ja kisakumppaneita kyräillessä, vaikka minkään näköistä kilpailuviettiä ei ollut ennen kilpatanssin aloittamista. Silloinen rakas lajini oli Aikido, jossa kilpaillaan vain itseään vastaan.
VastaaPoistaViimein joulun alla ymmärsin, miten paljon helpompaa ja hauskempaa kisalattialla on, kun ei mene sinne kilpailemaan, vaan esiintymään ja nauttimaan. Vetämään kunnon speed-up harjoituksen vähän hienommissa puitteissa.
Ei se kilpailu, vaan se tanssi. Musiikki, pari, yleisö, oma kroppa työkaluna. Tunne.
Hieno teksti, Mikado. Itselläni on kokemusta tanssista sekä esittävänä taiteena, että kilpalattialta. Näissä en koe suuresti eroa. Esiintyessä ei voi nostaa itseään yli muiden, jos tanssi kuuluu rekvisiittaan tai pääosassa on toinen tanssija. Kilpaillessa toivoo ja yrittää (kun vielä oppisi olemaan yrittämättä), että majoriteetti yleisöä katsoisi juuri meitä.
VastaaPoistaMutta molemmissa sama tarve. Saada kontakti yleisöön, kommunikoida.
Mikado, hienoa, että pääsitte taas tanssimaan, vaikka toisaalta helmikuuhun venynyttä "kesätaukoa" voisi myös kadehtia ajatuksen tasolla ;).
VastaaPoistaToivottavasti teitä näkee kilpalattialla pian. Olette mahtavan näköinen pari tanssiessanne, joten kiva kun tanssitte myös muille!