Treenaamisesta

Minä rakastan treenaamista. Sitä, kun hetken lämmittelyn jälkeen hiki alkaa virrata otsalta ja huomaan, kuinka arjen ärsyttävä hälinä on vain pieni hiekanhitunen dyynillä. Sitä, kun olen yksin tai parini kanssa salilla ja koen olevani oikea tanssija. Tai sitä kun juoksen oikein kovaa, jalat rullaavat kuin olisin nousukiidossa taivaisiin ja tunnen olevani elossa.

Rakastan treeniohjelmia, suunnittelua ja asioiden jäsentelyä. Kun harjoittelen yksin, annan itselleni ohjeita kuin valmentaja konsanaan. Kehun ja huomauttelen. Koen että kehittyäkseni minun tulee muuttaa harjoitteita säännöllisesti, jotten rutinoidu liikaa. Jotta voin löytää uutta, jotta minun on helpompi mennä mukavuuskuplastani sinne toiselle pelottavalle puolelle, jota en tunne.

Minulla on vilpitön usko siihen, että fiksusti harjoittelemalla oppii mitä vaan. Innostuin lisää, kun löysin ohjeen siitä, kuinka voi treenata punnerruksia niin, että kuuden viikon harjoittelun jälkeen jaksaa vetää 100 punnerrusta. Netistä löytyy myös vastaavia saitteja vatsalihaksille ja ties mille.

Löysin uskostani kuitenkin epäilyksen siemenen, kun juttelin notkean tanssiystäväni kanssa. Kehuin hänen spagaatiaan ja totesin, että minulta ei moinen onnistu. Totesin, että vaikka olen harjoitususkovainen, niin omia mahdollisuuksiani tietynlaisen notkeuden suhteen epäilen. Harrastin joogaa seitsemän vuotta ja vaikka notkistuin hurjasti, niin tietyt jäykkyydet olivat ja pysyivät. Järkeni sanoo, ettei nelikymppinen taivu enää pitkittäis tai poikittaisspagaatiin. Ystäväni on sattumalta personal trainer, joka totesi tiukkaan sävyyn "kyllä taivut", neuvoi ohjeet venyttelyyn (jotka tuntuivat heti hirmu hyviltä) ja sanoi: "Venyttele 10min/ päivä, niin kuuden viikon jälkeen spagaatti menee".

Aika hurja lupaus. Pakkohan tuota on kokeilla.